Tuloerojen kasvu ja eriarvoistuminen on arkipäivää – missä se näkyy?

Suomalainen yhteiskunta on ratsastanut vuosikymmenten ajan aitiopaikalla hyvinvointivaltiomallin esimerkkimaana, jossa jokaisella on yhteneväiset mahdollisuudet. Eriarvoisuus ja yhteiskunnan lokeroituneisuus on kuitenkin kaunistelematon tosiasia – myös Suomessa.

Tuloerot numeroina

Gini-kerrointa käytetään absoluuttisten tuloerojen kuvaamiseen. Tilastokeskuksen mukaan Suomen pienituloisin kymmenys tienasi vuodessa henkeä kohden keskimäärin 11 240 euroa, ja suurituloisin kymmenys ylsi puolestaan noin 69 590 euroon.

Tuloerot eivät ole yllättävää kyllä kasvaneet viime vuosina merkittävästi, sillä vuoden 2019 tuloerot vastasivat tasoltaan vuoden 2010 lukemia. Vuoteen 1995 verrattuna ero on kuitenkin huomattava, sillä Gini-kerroin on kasvanut peräti 5,7 prosenttiyksikköä. 

Pitkän aikajänteen kehityssuunta on näin ollen selvä, ja asian suhteen olisi ryhdyttävä yhä järeämpiin toimiin. Eriarvoistumisen mukanaan tuomat ilmiöt ulottuvat nimittäin halki yhteiskunnan – niin koulutukseen, terveydenhuoltoon kuin asuntopolitiikkaan. 

Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät?

Tämä vastakohtapari kaikuu usein etenkin ennen vaaleja. Yhteiskunnallinen polarisaatio ja ryhmittyminen on arkipäivää, ja populistiset diskurssit ovat saaneet yhä enemmän jalansijaa koronakriisin runtelemassa, monella tavalla turhautuneisuutta, epävarmuutta ja ahdistusta huokuvassa yhteiskunnassa. 

Leipäjono ja punaliputetut tuotteet ovat joillekin selviytymisen elinehtoja, mitä hyvin toimeentulevan, tai jopa ylempään keskiluokkaan kuuluvien on kenties vaikea hahmottaa. Se, että loppukuusta jäljellä ei ole kuin muutama makaroni tai kourallinen kaurahiutaleita, on joissakin kodeissa kuitenkin arkipäivää.

Pikavippejä otetaan tuolloin pakollisten menojen, jopa asumiskustannuksen kattamiseen. Poliklinikkamaksuja kierrätetään ulosoton kautta ja kulut pyritään pitämään minimissään kaikin mahdollisin keinoin. 

Nykyiset tuloerot juontavat juurensa pääasiassa 1990-luvun loppupuolen ja vuosituhannen vaihteen taitteeseen, jolloin pääomatulot vaurastuttivat lamanjälkeisen nousukauden myötä onnekasta väestönosaa. 

Koulutuksen mallimaa – nykypäivän todellisuus vs. “ennen kaikki oli paremmin”

Suomi on loistanut perinteisesti Pisa-testien tuloksillaan, mutta viime vuosina menestys ei ole ollut kulta-aikojen veroinen. Koulutuspoliittisissa päätöksenteoissa on pyritty järkeviin ratkaisuihin, jotka ovat voineet osoittautua ruohonjuuritasolla aivan muuksi. 

Ryhmäkokojen kasvattaminen ja inkluusio on aiheuttanut huolta paitsi oppilaiden myös opettajien jaksamisesta ja työviihtyvyydestä. Odotusten ja vaatimusten ristitulessa jäävät ilman riittävää huomiota niin nopeasti oppivat priimukset, kasin oppilaat kuin erityistä tukea tarvitsevat.  

Mikäli omassa asuinpaikassa on useampia kouluvaihtoehtoja, valitsee yhä useampi vanhempi lapselleen mahdollisuuksien mukaan muun kuin lähikoulun. Etenkin, jos jälkikasvulleen haluaa esimerkiksi tiettyyn kieleen tai taide- tai liikuntaharrastukseen painottuvan kouluvaihtoehdon.

Puheisiin siitä, että koulut tarjoavat sijainnistaan riippumatta yhtä laadukasta, samat mahdollisuudet tarjoavaa opetusta, on valitettavasti myös suomalaisyhteiskunnassa suhtauduttava nykyisin aiempaa suuremmalla varauksella, vaikka opetus on edelleenkin globaalista näkövinkkelistä tarkasteltuna omaa luokkaansa.

Alueelliset tuloerot

Helsingin Sanomat julkaisi 4.7.2020 Suomen alueellisia tuloeroja käsittelevän, dynaamisella kartalla varustetun artikkelin. Kartan avulla pystyi tarkastelemaan tuloerojen kehitystä maamme jokaisella, yhteensä 3 036 postinumeroalueella koko 2000-luvun aikana.

Postinumeroalueiden välinen vertailu onnistui niin alimpaan kuin ylimpään tuloviidennekseen kuuluvien osuutta vuosina 2000–2020. Muutokset oli merkitty eri väreillä yli 5 %-yksikön kasvun sekä yli 5 %-yksikön vähentymisen osalta. 

Artikkelista ilmenee, että mediaanitulot ovat kasvaneet suhteellisesti enemmän pienituloisten alueilla. Vaikka suuntaus kuulostaa yleisellä tasolla lupaavalta, herättää huolta vierekkäisten asuinalueiden tuloerojen kehitys. 

Paikallisten erojen merkitys heijastuu vääjäämättä koko lähialueeseen, ja ne näkyvät niin koulutukseen, terveydenhuoltoon, työllisyyteen kuin yleiseen hyvinvointiin liittyvissä tilastoissa. Juuri näihin eroihin tulisikin puuttua vielä entistä aktiivisemmin niin palvelu- ja kaupunkisuunnittelun saralla.